Vaalituloksen sulattelua

Sulattelen tässä presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulosta. Ensiksi on pakko todeta, että tulos on yllätys, monellakin tavalla. Jos ehdokkaat olisivat viime kesänä olleet tiedossa ja minua olisi pyydetty laittamaan heidät äänestystuloksen mukaiseen järjestykseen, olisin arvannut pieleen, rajusti pieleen. Se tekee vaaleista mielenkiintoisen.

Kukaan ei varmaankaan yllättynyt siitä, että Niinistö keräsi suurimman potin ja tulos oli ääniosuutena suurin piirtein niin suuri kun se näin pätevällä vastaehdokasjoukolla voi olla. Niinistön eräällä tavalla varovainen ulosanti kampanjan aikana on kuitenkin saanut monet kysymään, mitä konkreettista ja aitoa ydinosaamista menestyksen takana on. Siihen Niinistön on vastattava seuraavan kahden viikon aikana, muuten tulee noutaja.

Sekä Väyrynen että Haavisto onnistuivat yli odotusten. Minua kiehtoo Väyrysen kyky pompsahtaa pintaan kerta toisensa jälkeen. Väyrynen keräsi taakseen eurokriitikoita. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Väyrysellä oli ja on enemmän painolastia kuin kenelläkään muulla ehdokkaalla. En ole mikään väyrysfani, kaukana siitä, mutta minun on pakko myöntää kaksi tosiasiaa. Väyrysen osaaminen on erittäin kovaa tasoa. Suomessa ei ketään saa haukkua niin rajusti kuin Väyrystä, mediassa häntä pidetään joskus aiheellisesti mutta usein myös perin aiheettomasti pellenä. Sisälläni pieni idealisti iloitsee siitä, että Väykkä näytti (taas kerran) meille kaikille, että kovalla tahdolla ja osaamisella on edelleen sijaa politiikassa.

Mikä selittää Haaviston nousun toiselle kierrokselle? Arvoliberaalia vaihtoehtoa tarjosivat myös Lipponen, Arhinmäki ja Biaudet. Näistä varsinkin Lipposella on dokumentoitua kovan tason osaamista presidentin tehtävää lähellä olevien tehtävien hoidosta. Biaudetin kokemus on myös sen laatuista, että siltä pohjalta Suomen tasavallan presidentin tehtävän hoitaminen ei olisi täysin uutta tai ylivoimaista. Kuitenkin Haavisto pesi kolmikon erittäin selvästi.

Miksi? Nähdäkseni tämä johtuu siitä, ettei Haavisto ikinä lähtenyt syyllistämään tai tuomitsemaan ketään. Päinvastoin. Hän kävi nyttemmin Suomen tunnetuimmalla sahalla (onnistunein mediatemppu miesmuistiin). Hän kuunteli vastapuolta ja keskusteli, inttämättä. Yleisinhimillisyys ja ”vastapuolen” aito arvostaminen nousi arvoonsa. Haavistolla on myös kyky puhua järkevästi, rauhallisesti ja rakentavasti asiasta kuin asiasta. Lähestymistapa on ongelman ratkaisukeskeistä, ei niinkään oman kannan tai tavoitteen ajamista. Siksi.

Lipponen yllätti. Tulos oli luvalla sanoen surkea. Erittäin surkea. Syitä on vaikea arvailla, mutta jotenkin tuntuu siltä, että jokin vanha levy oli jäänyt pyörimään. Väyrynen on onnistunut sekoittamaan omahyväisyyteensä pehmentäviä elementtejä, Lipponen ei. Demarit ovat (taas) valitelleet etteivät he saaneet viestiään läpi. Minun tulkintani on demarien kannalta ikävämpi. Viesti on kyllä kuultu, se ei vain kelpaa.

Ikuisuuskysymys presidentinvaalien tiimoilta: kannattako pienten puolueiden asettaa oma ehdokas? Aika moni on väittänyt, ettei Rkp:n, Kristillisten ja Vasemmistoliiton olisi pitänyt/kannattanut asettaa omaa ehdokasta. Onko näin? Olen sitä mieltä, että oma ehdokas kannatti kaikille kolmelle puolueelle. Biaudet teki hyvää työtä, rakentaen samalla pohjaa puolueelleen. Yhä useammalle Rkp on se ”toinen vaihtoehto” eli se puolue, jota ihmiset voivat ajatella kannattavansa ykkösvaihtoehdon jälkeen. Se on puolueelle tärkeätä luottamuspääomaa. Arhinmäki teki käsitykseni mukaan erinomaista työtä. Vasemmistoliitto mielletään edelleen ummehtuneeksi vanhojen aikojen puolueeksi. Arhinmäki mursi tätä käsitystä erittäin tehokkaasti ja asemoi sekä itsensä että puolueensa täysin uuteen kohtaan. Jos demarit eivät löydä uutta jutun juonta, tulee Vasemmistoliitto ajamaan aika lujaa ohi. Muuttuva maailma vaatii uusia lähestymistapoja ja Arhinmäen viesti raikkautta. Essayah teki mielestäni erittäin hyvää työtä. Oma ajatusmaailmani on aika kaukana Essayahin ajatusmaailmasta, mutta ehdokkaan rauhallinen ja sivistynyt tapa keskustella asioista herätti kunnioitusta. Hän yllätti ainakin minut osaamisellaan, jäi harvoin substanssipuolella kakkoseksi. Pienpuolueet tulevat siis jatkossakin asettamaan ehdokkaita presidentinvaaleihin. Syystä.

Kakkoskierrokselle mennään. Mitkä ovat kamppailun etumerkit? Mielenkiintoista tulee olemaan seurata miten keskustelu kehittyy. Niinistön on pakko avata ulosantiaan todistaakseen, ettei kyseessä ole pelkkää hypetystä. Pelkkä Niinistönä oleminen ei toisella kierroksella riitä. Sama pätee luonnollisesti myös Haavistoon, mutta kuten aiemmassa totesin, hän on jo aloittanut ja on siksi toisella kierroksella. Miten äänestäjät asemoituvat toista kierrosta silmällä pitäen? Yksi pieni reunahaavainto on ainakin todettavissa. Haavistoa tukee yllättävän moni perussuomalainen, jopa Soinilta heti kiitosblogissa herui arvostusta ja minun silmissäni eräänlaista tukea Haavistolle. Ilmeisesti Perussuomalaisten ”intellektuellisiipi” osaa arvostaa Haavistoa siitä syystä, että hän aidosti kunnioittaa yksilön oikeutta ajatella itse. Perussuomalaisesta ideologisesta ytimestä löytyy sama elementti.

Vaalitulos herättää myös muita kysymyksiä. Mitä keskusta tekee Väyryselle? Puolueen on syytä olla kiitollinen, ainakin minun tulkintani on, että hän nosti Keskustan takaisin kartalle. Mitä Soinin joukot nyt tekevät, jatkuuko jytky kunnallisvaaleissa vai tippuuko kannatus? Osaavatko demarit suhtautua vaalitulokseen? Onko presidentin tärkein tehtävä kätellä vieraat itsenäisyyspäivänä mahdollisimman heteronormatiivisen kaavan mukaan?

Henkilökohtaisesti olen aika levollinen ja kerrankin tyytyväinen. Molemmat ehdokkaat kelpaavat minulle oikein hyvin.

 

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *