Kyllin vahva kohtaamaan katoavaisuuden haikeutta

Kirjoitus on käännös Östnyland-lehdessä 19.2.2016 julkaistusta kolumnistani.

———

Minä sain vähän aikaa sitten valokuvan käteeni. Se esitti isovanhempiani, isäni isää ja äitiä. Minä en ole varsinaisesti tavannut heitä; isäni äiti kuoli jo ennen syntymääni ja isäni isä kun olin vuoden vanha. Katselin kuvaa kauan, yrittäen tunnistaa yhdennäköisyyttä itseni kanssa. Minä yritin kovasti nähdä kuvan sisälle, millaisia nuo ihmiset olivat?

Minä tunsin yllättäen voimakasta kaipuuta. Kaipasin henkilöitä joita en edes ole tavannut. Minä haluan tavata heidät, keskustella heidän kanssaan, kuulla heidän ajatuksiaan. Minä haluan kuulla, mitä he ovat eläessään tehneet, kertomuksia, joista muotoutuu kuva heistä. Kertomuksia, joista pikku hiljaa muodostuu kuva minusta, miksi minä olen juuri minä enkä kukaan muu.

Aikamatka olisi kiinnostava, saisin vastauksen niin moneen kysymykseen. Mutta parasta olisi kuitenkin mahdollisuus saada tavata niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet minusta minut. Minun henkilö, minuuteni, ei ole syntynyt tyhjästä, vaan se on monen minua edeltäneen sukupolven tulos. Osa edeltäjistäni kantoivat samoja geenejä kuin minä, toiset loivat sen ympäristön, jossa minä kasvoin, sekä henkisen että fyysisen.

Minä olen yhä voimakkaammin vaivaavan ikäkriisin syövereissä etsinyt vastauksia kysymyksiini elämästä ja elämän tarkoituksesta. Yhdellä retkellä törmäsin Tommy Tabermannin runoon Pojilleni, jonka hän kirjoitti pojilleen, ollessaan suunnilleen samanikäinen kuin minä olen nyt. Runo koostuu hyvistä neuvoista elämän varalle. Tabermannin runo päättyy ”Katsokaa taaksenne vasta kun olette kyllin vahvoja kestämään katoavaisuuden haikeutta.”

Kuulostaako vähän oudolta, että taakseen katsoessa kohtaisi katoavaisuuden? Katoavaisuushan on edessäpäin. Ehkä niin, mutta taakseen katsoessa joutuu kohtaamaan monen monta tosiasiaa. Kaikki erehdykset ovat siellä, taustapeilissä, kunnes erehdysten tekeminen lopullisesti loppuu. Jossain vaiheessa on myös tehtävä tiliä kaiken tekemättömän kanssa. Kaikki unelmat ja toiveet jotka eivät toteutuneet jäävät silleen. Se tekee kipeää.

Uskon ymmärtäväni, mitä Tabermann tarkoittaa. Ihmisen on oltava vahva kohdatessaan itsensä taustapeilin kuvajaisessa. Siellä ei ole muita, ketä syyttää tai kiittää siitä, että elämästä tuli sellainen kuin tuli. Oma katoavaisuus muuttuu myös lihaksi. Ehkä minäkin saan lapsenlapsia joita en koskaan tapaa. He kyselevät minusta ja heille vastataan. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä harvempaan vastaukseen voin enää vaikuttaa – olen jo antanut vastaukseni.

Katoavaisuus on myös sitä, että minun on luovuttava kaikesta. Lapsistani, kodistani, tilastani ja maistani, rakkaistani. Tieto siitä, että muisto minusta elää jonkun aikaa vielä minun jälkeeni on lohdullinen. Luen Tabermannin runon toistamiseen ja katso! Hopeinen reunus, kultainen hippu, löytyy tälläkin kertaa pienestä yksityiskohdasta. Tabermann kirjoittaa ”…katoavaisuuden haikeutta”, eikä ”…katoavaisuuden haikeus”. Partitiivi. Vaikka on vahva, katoavaisuuden haikeutta tulee nauttia pieninä annoksina.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

One Response to Kyllin vahva kohtaamaan katoavaisuuden haikeutta

  1. M Silfvast says:

    Kuten aina, Tomppi lyö minut laudalta meidän blogikisassa. Minä olen nopeampi, nuorempi ja komeampi mutta Tomppi on maestro. Helposti luettavaa tekstiä, hyviä aiheita ja hitusen omalaatuista ironiaa löytyy. Onneksi olkoon, Tomppi. Voitit tämän(kin) erän….

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *