Alla oleva kirjoitus on alunperin julkaistu lapinjärviblogissa
———
Elämän tie kulkee monen risteyksen ja tienhaaran kautta. Joihinkin risteyksiin tultaessa on aikaa hidastaa ja harkita kumpaan suuntaan kääntyy. Jotkut risteykset vaan tulla tupsahtavat. Aina ei ole aikaa harkita tai valita suuntaa. Tie vie.
Minun elämässä on tullut vastaan kaikenlaisia risteyksiä. Kaikissa en ole kääntynyt oikeaan suuntaan, mutta palaaminen ei ole mahdollista. Joskus olisi ehkä päässyt kiertotietä takaisin. Harvoin kannattaa mennä tai edes yrittää. Minä en yleensä halua olla neuvomassa toisille tietä risteyksissä. Yhdestä elämäni risteyskohdasta haluan kuitenkin kertoa, koska tunnen, että valitsin oikein ja että joku toinenkin voisi valita samansuuntaisen polun kuljettavakseen.
Minä olen erilaisten sattumien kautta seilannut aikuisuuden alkuvuodet vailla sen kummempaa suuntaa tai päämäärää. Opiskelin vailla varsinaista päämäärää, oppien kuitenkin siinä sivussa kaikenlaista hyödyllistä ja hyödytöntä. Jossain vaiheessa huomasin puolivahingossa, että kielenkääntämisellä voi tienata edes pikkuisen.
Otin sittemmin kotitilani hoitaakseni, jatkoin tilanpitoa. Oli elukoita ja töitä riittävästi. Muutaman vuoden jälkeen laitoin elukat teurasautoon, rakensin omilla käsilläni ja isäni avustuksella talon itselleni, sain lapsia. Nyt piti keksiä millä elättää perhe, koska tilani ei kokonsa puolesta siihen riitä.
Tein kaikenlaista pientä henkeni pitimiksi, olin muuan muassa aikuisopettajana merkonomitutkintoa suorittaville yrittäjille. He oppivat ohjauksessani kirjanpitoa, kustannuslaskentaa, logistiikkaa, markkinointia ja paljon muuta. Se oli erittäin palkitsevaa ja mielenkiintoista, tunsin jopa olevani työssäni hyvä. Mutta opetustehtävät sijoittuivat sinne tänne pitkin maata. Olin öitä poissa kotoa enkä saanut olla pienen poikani kanssa.
Siinä vaiheessa elämääni minä tein valinnan, käänsin yhdessä risteyksessä oikeaan suuntaan. Panostin taas kielenkäännöshommiin, laskua vastaan, omassa palveluksessani. Hain aktiivisesti uusia asiakkaita, sain töitä tehdäkseni. Miksi? Koska kielenkäännöshommat ovat elämäni suola? Ei sentään. Minulla on jonkin verran ”sävelkorvaa” mitä ruotsiksi kirjoittamiseen tulee. Hyvänä päivänä nautin tekstin kirjoittamisesta, lauseiden muodostamisesta.
Pääsyy valintaani on kuitenkin tavallaan itsekäs. Minä saan tehdä töitäni kotoa käsin. Minä saan valita vapaasti milloin minä työni teen, mitä työstäni laskutan. Silloin tällöin olen harkinnut työhuoneen hankkimista polkupyöräetäisyydeltä, jotta perheelleni olisi helpompi hahmottaa, milloin minä olen töissä ja milloin minä muuten vaan notkun kotona.
Minä saan olla (lähes) joka päivä kotona, kun ala-asteella olevat lapseni tulevat koulusta kotiin. Saan laittaa heille välipalaa ja päivällisen. Saan olla aamulla vilkuttamassa koulumatkalle. Minä saan ja voin olla läsnä lasteni elämässä. Olen oman elämäni herra keskellä kauneinta maaseutua. Toivon, että siitä on iloa myös lapsilleni.
Minä uskon, että useampi voisi tehdä samankaltaisen valinnan, omista lähtökohdistaan. Se ei tietenkään ole kaikille mahdollista. Mutta kaikkia töitä ei ole pakko tehdä jossain tietyssä paikassa. Monia asioita voi tehdä kotoa käsin, joustavasti. Yrittäjänä tai palkollisena. Tai miksei useamman samankaltaisen yhteisessä työhuoneessa? Siinä saa samalla työyhteisön itselleen, parhaassa tapauksessa vielä ihan eri aloilta, niin jututkin ovat kahvipöydässä lennokkaampia kuin jos kaikki puurtavat saman asian ympärillä.
Vaihtoehtoja kehäteiden ja pääkaupungin sisääntuloväylien ruuhkissa istumiseen on olemassa. Kaikkien ei kuitenkaan ole pakko asua kehäteiden sisäpuolella. Kaikkien ei ole pakko olla töissä pääkaupunkiseudulla. Siellä ei edes ole pakko käydä kääntymässä. Tai no, ehkä kuitenkin teatterissa tai konsertissa. Tunnissa pääsee.